Toistoa....Taas Opreja

Miten sitä pienen ihmisen elämässä voikaan pitää kiirettä?
Minähän olen pyrkinyt työntämään nykyisestä elämästäni kiireen taka-alalle.
Vaan ei se oikein tunnu onnistuvan. Taidan vain olla niin perus hidas liikkeissäni, että teen sitten mitä tahansa saan kiireen aikaiseksi.
Nytkuitenkaan en ole taas ehtinyt päivittämään.
Enpä kommentoimaankaan kaikkia niitä ihanan, upeita blogeja joita luen.
Olen pahoillani. halua olisi, vaan ei aikaa..... :O(

Heitän tässä teille, rakkaat lukijani esittelyyn kolme uutta Opri kaulakoru väriä.
Auringon keltainen, raikkaan sininen ja hieman kellertävään taipuva ruskea, sen toisen ruskean lisäksi, joka korvakoruissa jo on aiemmin esiintynyt.

Verkkokaupan "pusaaminen" on edelleen kesken. Toivon sen valmistuvan ensi viikon aikana viimeistään.
Tai sanotaan niin, että vähän hienosäätöä puuttuu ja paljon tuotteiden kuvaamista.
Kunnollisen kotikuvaus studion rakentaminen on vasta suunnitteluasteella, en tiedä eteneekö tuo. Tai osaanko/kykenenkö sitä saamaan aikaiseksi.

 Minulla on elämässäni  aivan upea rakas, joka muistaa minua kukilla aina silloin tällöin, ihan vain ilahduttaakseen.
Hän on myös huomaavainen ja auttavainen, selvästi muut huomioon ottava.
Toki on hänessäkin omat kinkkiset puolensa, niin kuin meissä jokaisessa.
Varsinkaan minun kanssani ei todellakaan ole helppo elää. Olen kaikkea muuta, kuin helppo ihminen.

Olen myös eilen tehnyt hyvin raskaan päätöksen elämässäni.
Olen päättänyt tuoda lopullisesti julki sen henkisen väkivallan jossa elin edellisessä liitossani.( Enkä puhu lasteni isästä, joka on hyvä ihminen, pois se hänestä)
Ehkä liian kauan olen vaiennut asiasta.
Ehkä osittain, että minua peloteltiin sillä, miten on "vain sana sanaa vastaan", kuten usein näissä tapauksissa on.
Mutta ehkä vain siten, pääsen siitä kaikesta eroon ja toivottavasti kykenen vielä kasvamaankin henkisesti ja ennen kaikkea ihmisenä.
Toivoisin siitä olevan apua myös jollekulle toiselle, joka elää vastaavanlaisessa tilanteessa. Toivona sille, että elämä lopulta kantaa.
Meillä yhteiskunta kun toimii valitettavan usein niin, että syntipukki tehdään väkivallan-, henkisen väkivallan, raiskauksen- jne uhrista.
On hyvin vaikeaa ja vaatii äärimmäistä rohkeutta puhua näistä asioista. Eikä varmaan peloista pienimpänä se, että suunsa avaava tuomitaan mielenvikaiseksi.
Mutta uskon, keskustelun kouluväkivallasta avanneen edes hieman väyliä ottaa esille myös nämä perheen sisällä vellovat myrskyt, jotka jättävät usein pysyvät, syvät arvet itse väkivallan uhriin.

Itse olen tehnyt kovaa työtä viedäkseni elämäni eteenpäin. Olen näiden vuosien kuluessa kerennyt monasti miettimään myös kaiken lopettamista,elämän päättymistä, mutta aina on jostain tullut kantava voima, joka on vienyt eteenpäin.
Lopulta tänään tunnen uskaltavani seistä omilla jaloillani, ehkäpä vahvempana kuin koskaan ennen.
Olen lopulta selvinnyt voittajana tähän päivään.
Ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen.